Tutkimuksesta ja kävellen oppimisen ilosta

Sen jälkeen kun viimeksi kutsuimme muita kävelemään kanssamme Narratiimina olemme kävelleet ja tarinoineet omilla tahoillamme. Olemme herkistyneet erilaisiin arkiympäristössämme tapahtuviin muutoksiin. Rauhallisesti kulkien on helppo aistia asioita, yksin, kaksin tai pienissä ryhmissä.

Kauemmas katsoessamme huomaamme, että kävely, pelottavalla tavalla muuttuva ympäristö ja kehollinen oppiminen kaikissa muodoissaan ovat saaneet monet muutkin liikkeelle.

Kävely on niin erinomaista, että usein pohdimme, miten saisimme enemmän ihmisiä ja instituutioita innostumaan kävelystä. Niin hyvää se tekee, että pakkohan sitä on kehua ja siitä kertoa.

Ympäristöön ja sen muutoksiin havahtuminen on alkanut kiinnostaa muitakin kuin meitä vihreän sävyisiä aktivisteja. Yksilön keholliset kokemukset ja kävelyn mittakaavassa tapahtuva oppiminen – joita Narratiimissa on pyritty tukemaan – kiinnostavat jo mitä erilaisempia ihmisiä ja ryhmiä, mitä erilaisimmista syistä.

Viime kesän lopulla Eeva matkusti Walesiin, osallistumaan jännään paneeliin sikäläisessä maantieteen kongressissa. Paneelissa perehdyttiin yhdessä kävelemiseen tutkimusmetodina. Tai oikeastaan paneeli oli kutsu tutkia kuljeksimista, hidastelua ja miksei vetelehtimistäkin (otsikolla ’Desire lines, dawdles and drifts: Walking together as research’).

Seuraava tilaisuus yhteiselle pohdinnalle saadaan heinäkuun alussa. Eeva lähtee Puolan ja Tsekin rajalle Cieszynin kaupunkiin antropologi-kollegoiden perustaman #colleex-verkoston työpajaan. Otsikolla, The use•ful•less•ness of the experiment Anthropology and the assembly of the unexpected, tutkijat, taiteilijat ja aktivistit pohtivat, miten yhteisten tärkeiden asioiden tutkimuksessa kokeilut tuovat yhteen eri toimijoita ja miten. Sielläkin käveleminen nousee esiin useassa eri sessiossa. Koska Eeva on yksi tapahtuman järjestäjistä, tuntui luontevalta viedä sinnekin Narratiimin kokemuksia ja ajatuksia.

Tarkoitus on kertoa, mitä Narratiimi teki ja miten rakentavaa nämä tekemiset ovat olleet. Työpajan hengen mukaisesti asia esitellään avoimena kysymyksenä siinä uskossa, että keskustelu paikalle tulleiden tutkijoiden, kuraattoreiden, aktivistien ja taiteilijoiden kanssa kehittää kaikkien taitoja ja elävöittää. Opitaan kävelyn arvoista. Huomioidaan sellaisetkin arvot, joista ei saa suoritus- tai muuta merkintää tai joita ei voi muuten laskea (esimerkiksi ansioksi.) Ehkä opitaan jotain siitä, mitä meidän työpajan järjestäjien itse keksimässä uusiosanassa – use-full-less-ness – piileekään! Tai siitä, miten kehollisuus eroaa muista tavoista hahmottaa sosio-ekologisia ympäristön haavoittuvuuksia.

_DSC8499
Tutkivaa kävelyä #colleex verkoston 2017 tapaamisessa Lissabonissa. Kuvassa Rachel Harkness (kameran kanssa), Marta Morgade Salgado, Eeva Berglund, Nadine Wanono ja Camille Sineau. Valokuva: Vitor Barros.

Niinpä Cieszynissä, niin kuin Walesissa viime vuonna, otamme esiin sen, miten kaupungin väestönkasvu ja aluesuunnittelu aiheuttavat ristiriitoja, joita meidän kaikkien on kohdattava yksilöinä kehoissamme – ruuhkiin tai kiireisiin osallistumisina, purettujen rakennusten tai muun menettämisen uhan alla olevien paikkojen surullisena kaipuuna. Kerromme, mitä kaikkea näiden asioiden kohtaaminen yhdessä meille antoi.

Alustuksessamme, johon liitetään myös mini-kävely, kerromme jotain siitä uskomattomasta repertuaarista, jota kävely on.

Viittaamme myös kävelyn ja epävirallisen kartoittamisen mahdollisuuksiin. Nimittäin kartoitus eri muodoissaan kiinnostaa enemmän ja enemmän menetysten kanssa painiskelevia ihmisiä.

Vuosaari kartta 2017

Kerromme kenties yrityksistämme löytää rahoittajia, jotta pääsisimme paremmin keskittymään yhdessä kaupunkilaisten kävelijöiden kanssa helsinkiläisiin muutoksen paikkoihin.

Kerromme epätavanomaisina pidetyistä kehollisista oppimismuodoista – kävelystä, jutustelusta, eväiden nauttimisesta yhdessä – valottamaan, miten muutokset rakennuskannassa, kunnallistekniikassa tai luontokokemuksia vielä sallivilla alueilla heijastuvat ihmisten arki-elämään.

Hanna syö evästä 2016
Hanna evästauolla Meri-Rastilassa kesällä 2016

Kenties viittamme siihenkin, miten paljon rakennettua ja luonnonmukaista ympäristöä on alettu nähdä tonttimaana ja potentiaalisena voitonlähteenä heille, jotka voivat ja kehtaavat ottaa vuokraa yhteisestä ympäristöstämme.

Kuljemme siis polkuja, joita jo Situationisteina tunnetut kriittiset taiteilijat pelottavan nopeasti muuttuvassa sodanjälkeisessä Pariisissa aikoinaan harrastivat. Samanlaisia on muun muassa Marko Leppänen harrastanut Helsingin seuduilla, kuten Skutsi Huutaa –lehdessä kerroimme.

Hannan sanat, jotka julkaisimme jo Skutsi Huutaa –lehdessä, kiteyttävät jotain, jota edelleen haluamme työstää.

Muutoksesta puhuminen kävellessä oli osittain helppoa, toisaalta vaikeaa. Kävelyillemme valikoitui suurimmaksi osaksi ihmisiä, joilla monille tärkeämpää taisi olla puut kuin talot. Huoli ja turhautuminen tämän hetken kaupunkisuunnittelusta olivat usein aiheina keskusteluissa. Kollektiivinen voimattomuuden tunne jaettiin, kun työkone ajoi kävelevää joukkoamme vastaa Kruunuvuoren kapealla metsätiellä, huviloiden jäämistöt kyydissään. Miten siitä selvitään, kun muutokset lähiympäristössä todella alkavat? Toiset surevat, toiset taistelevat kovempaa, toiset katsovat muualle.

Me pyrimme vastaamaan siihen, mitä maailma meiltä juuri nyt vaatii – koko kehollamme, kävellen.